Matkalla-kolmas elämä: Matkalla-kolmaselämä/Senegal

Matkalla-kolmas elämä: Matkalla-kolmaselämä/Senegal: Mietteitä elämän varrelta/Senegal helmi-huhtikuu 2011 Olin puhunut jo edellisenä vuonna Turun Taiteilijaseuran aktiivien kanssa mahdollis...

Matkalla-kolmaselämä/Senegal

Mietteitä elämän varrelta/Senegal helmi-huhtikuu 2011

Olin puhunut jo edellisenä vuonna Turun Taiteilijaseuran aktiivien kanssa mahdollisuudesta lähteä ”maallikkosisareksi” heidän Senegalissa sijaitsevaan kulttuurikeskukseensa (Sunu Keeur). Sain kuulla, että se on täysin mahdollista ja varmaan löytyy joku projekti, johon voisin osallistua. Tapasimme Minna Maijan kanssa elokuussa. Hän sanoi, että voitaisiin hyödyntää kemistin koulutustani niin, että opettaisin paikallisessa koulussa. Ongelma oli, että Senegalin opetuskieli on ranska, mutta kansa  puhuu wolofia. Ensi yhteydenottojen jälkeen kuulin, että olisin tervetullut paikalliseen kouluun. Jos osaisin ranskaa, voisin toimia vaikka opettajana.. Kuitenkin ranskan kielitaidon puute muodostui ongelmaksi. Olin jo luopua koko ajatuksesta ja pohdin osallistumistani muihin Sunu Keeurissa menossa oleviin projekteihin. Tuli ajatus, että voisin pitää koulussa (CEM Grand Yoff) suomalaisen koulujärjestelmän yläasteikäisille kemian kerhoa, jossa suullinenopetus tulkattaisiin ranskaksi. Otin mukaan valokopioita työohjeitsta noin 10laboratoriotyötä varten. ja yhden kemian kirjan, jossa on hauskoja trikkejä kemiasta (vähän silmänkääntötemppuja).

Olin viimeiseen hetkeen saakka kuitenkin hyvin epävarma. En kertonut aikeistani paljon kenellekään, koska minusta tuntui, että projektin toteutus ei onnistu. Lensin Pariisin kautta Air Francilla 10. päivänä helmikuuta.  Pariisin jälkeen alkoi tuntua, etta  "kyllä tämä tästä". Ystävällistä Kulttuurikeskuksen väkeä oli Dakarin kentällä vastassa (matkatavaroistani puuttui kitara). Tein reklamaation ja huomasin sitten keskuksessa, että minulla ei enää ollutkaan passia ja rokotustodistusta. Muistin  antaneeni ne nähtäväksi lentokentän naisvirkailijalle, jolle tein reklamaation ja muistin myös, että en saanut niitä takaisin. Seuraava päivä oli pitkä. Olin peloissani, mitä jos passiani ei löydykään. Nigearissa on lähin  Suomen lähetystö. Seuraavana iltana mentiin taas lentokentälle, josta sain passini ja rokotustodistuksen ja kitarakin löytyi. Elämä oli kohdallaan. Nyt voin alkaa tarkastella ympärilleni.

Ensimmäisenä iltana oli jännittävää tulla keskukseen ja kivuta toisen kerroksen kaisloista tehtyyn asuntoon, jossa on kaksi huonetta. Olin tiennyt asumismuotoni, mutta kokemus oli sittenkin yllättävä. Asunnon läpi tuuli, kaikki äänet tulivat kadulta/hiekkatieltä talon edestä muutama metri alempaa aivan kuin olisin ollut siellä paikan päällä. Ulkoa kuului ihmeellistä joikunaa. Kämpikseni  Hanna kertoi sen olevan uskonnollista laulua, ikään kuin veisaamista ja päättyvän kyllä ennen puoltayötä. Laulajat kuuluvat uskonnolliseen "bai fall"-ryhmään. Bai fall tarkoittaa isää ja nämä laulujat seuraavat uskonnolista johtajaansa.

Ensimmäisenä aamuna heräsin pimeällä kukon kieuntaan. Sitten seurasi moskeijan minareetin kovaäänisestä rukoukseen kutsu. Moskeijoja on useita ja kutsukin kuului kuin kuorossa. Vielä aamun sarastaessa alkoi määkiminen, kun vuohet tuotiin päiväksi kadulle. Pienten lasten itku ja muutkin äänet sekoittuivat edellisiin.Päivisin onkin melkoinen meteli. 

WC-kulttuuri oli tuttu jo Espanjan maaseudulta 70 -luvulta. WC-paperi on ”intialainen”. Ajattelin  jo kotoa lähtiessäni, että hyvästi lämmin suihku sivilisaatioon paluuseen saakka. 

Vuohien määkynä johtuu nälästä. Naapurin vuohille annetaan aamuisin heinää,  kun taas monien muiden vuohet saavat pahvilaatikosta revittyä ruuankorviketta. Kylläisenä eläimet ovat hiljaa ja märehtivät nukkuessaan.

Kiertelin kaduilla ja markkinoilla.Yritin ymmärtää näkemääni. Tiesin edellisistä kokemuksistani muhamettilaisissa maissa, että kaikki ihmiset eivät pidä tulla valokuvatuiksi, joten kysyn aina luvan. Yllättävää on ollut, että pari kertaa kuvaamisesta on pyydetty rahaa.

Kanat ovat markkinoilla eli torilla myytavana. Ostaja tinkii sopivan hinnan ja kaupan teon jalkeen kana lopetetaan, pistetään kuumavesipataan ja nyljetään. Liha pysyy on tuoreena toisin kuin nauran ja lampaanliha, jotka roikkuvat myyntitiskeillä päiväkausia...

Lapset kulkevat kätevästi selässä mukana ja äitien kädet jäävät vapaaksi pyykinpesuun  tai  kassien kantamiseen.Työtä on niin paljon, että  leikkihetket jäävät vähäisiksi, mutta läheisyys äitiin säilyy.

Papujen murskaaja kehotti itseminua kokeilemaan työvälinettä ja voin todeta, että se on kovaa työtä. Pavut on kuivatettu ja sitten ne murskataan. Niistä keitetään paksua voimakkaasti maustettua muhennosta, jota laitetaan patongin palan väliin ja syodään aamupalaksi, lounaaksi tai milloin nälka yllättää.

 

Nämä pienet koululaiset  katsoivat minua ihmeissään, mutta opettaja ei suostunut kuvaan. He opetelivat yhteen ääneen kuorossa jotakin. Kuulosti samalta kuin lapsena opettelimme koulussa runoja ulkoa..Koulupuvun korvaa kunkin koulun väriä tunnustava liivi, joita näini sinisen lisäksi  beigen ja turkoosin.

                                                                                                                                                                    
Patsas vasemmalla kuvaa vanhalla kansansoittimella soittajaa ja sijaitsee Grand Yoffin taiteilijakylän portilla.

Odotellessani projektini alkamista sain tilaisuuden tutustua aivan mahtaviin erialojen taiteilijoihin ja heidän töihinsä. Kylässä oli menossa kaksi kurssiakin. Toisella oli maalaustaiteen opetusta ja toisella kansainvälisellä opeteltiin hitsaamaan metallitöitä.

Ostaisin ainakin kaksi taulua, jos minulla olisi vähän isompi matkakassa. Huhtikuun lopussa nähdään, miten matkakassa voi ja saanko mukaani taidetta.

Seuraavat päivät kuluivat katsellessa ja ihmetellessä. Naiset käyttävät yleisesti pitkää kietaisuhametta sekä samasta kankaasta valmistettua yläosaa ja päähuivia. Kankaat ovat värikkäitä ja kirjavia kuin elämä itse. Huntua ei käytetä eikvätkä kaikki käytä huiviakaan. Pöytätavat, tervehdykset ja useaan kertaan  toistuva kysymys "cava, cava" ja vakuuttelu et hyvin on vointini, kaikki on kokonaan muuta kuin mitä olen nähnyt eläissäni. Luin myöhemmin, että tämä tapa on Afrikassa yleinen. Kylissä kierretään talosta/majasta toiseen ja kysellään oletko nukkunut hyvin, onko vaimosi nukkunut hyvin jne. Kirjailija totei, että ikäänkuin uni olisi kaikille yhteistä. Kävin lapsieni kanssa 20 vuotta sitten Gambiassa turistimatkalla, mutta asuimme hotellissa ja Gambia-jokea pitkin tehdyllä kahden vuorokauden ”tendapa -kampillakin” kovin hienosti. Paikallisiin gambialaisiin tutustuminen jäi tosin melko vähäiseksi. Gambia on kuulunut aikaisemmin Senegaliin, joten nämä kaksi valtiota muistuttanevat monessa suhteessa toisiaan paitsi kielellisesti.

Lounasruoka on hyvää tosi suolaista ja vahvasti maustettua kalaa ja riisiä joukossa porkkanoita, chiliä, munakoisoa, kaalia ja maniokk joskus peruna. Karkeaa merisuolaa lisätään keitokseen vielä  loppuvaiheessakin niin paljon, että sitä löytyy liukenemattomana valmiista ruuastakin. Vihannekset laitetaan kokonaisina ja niitä keitetään kaksi tuntia, joten ne ovat jo ”kuolleita” syödessä. Onneksi rakastan syödä kalaa. Kotona noudatan runsaskuituista ruokavaliota. Kun yhtäkkiä siirryin valkoiseen leipään ja kuorittuun riisiin, elimistöni reagoi voimakkaasti. Vatsa ei toiminut vaan paisui palloksi ja olo oli oudon kuvottava. Löysin torilta ihanaa vihreätä salaattia, auringossa kypsyneitä tomaatteja ja mehukkaita greippejä., joita iltapalaksi syötyäni kehoni palasi normaaliin  olotilaan. Minulle ommeltiin paikallisen kulttuurin mukainen kietaisuhame ja yksi juhlavampi kaksiosainen mekko. Lähetin ystävänpäivätervehdyksinä kuvan uudesta olemuksestani.

Ensimmäisenä päivänä täällä sain senegalilaisen nimen Kumba, mikä on osoittautunut erittäin kivaksi. Kävimme Muhamedin syntymäpäivää (16.2. Gamou)) juhlistamassa sadan kilometrin päässä pyhässä kaupungissa (Taiba Ndiaye). ja yövyimme lähellä olevassa maalaiskylässä (Tivaouane). En tuntenut juhlarituaaleja ja kokemukseni jäi vähäiseksi. Paljon oli väkeä ja imaamit lauloivat maalaiskylässä kovaääniseen koko yön. Eipä tullut nukutksi.

Seuraavana perjantaina pääsi nyhden seurueen  mukana tutustumaan Goreen saareen ja sen hirveään historiaan. Saarelle kerättiin orjaksi otetut. Miehet ahdettiin pieniin huoneisiin jasamoin naiset lapset eri huoneeseen. Huoneet olivat niin täynnä, että vangit eivät mahtuneet pitkälleen. Heidät lihotettiin 60 kiloisiksi  ja sitten myytiin eteenpäin. Sairaat ja muuten myyntikelvottomat ammuttiin. Kaikkiaan 20 miljoonasta orjaksiotetusta puolet kuoli jo täällä ja Gambian St. James-saarella ennen laivaan lastausta Puolet kuoli vielä matkalla huonoon kohteluun. Goreen-saarella on ihana luonto ja kauniit siirtomaavallan aikaiset talot, mutta siellä tulee ahdistava olo ja sieltä haluaa nopeasti pois

.. 

Ensimmäisen oleskeluviikkoni jälkeen mentiin tutustumaan paikalliseen kunnalliseen kouluun ja tapaamaan rehtoria  (Soumure) ja apulaisrehtoria (Ke´le´ NDrouye), joka opettaa koulussa myös kemiaa. Englannin opettaja Moudouta olinkin jo tavannut keskuksessa. Keskusteltulu käytiin ranskaksi. Puhuttiin ilmeisesti projektistani, mutta en tiennyt mitä.eikä minulle paljon kerrottukaan, olin vain ulkopuolinen kuuntelija. Vähän oli esineellinen tunne.

Sain käsityksen, että apulaisrehtori valitti välineiden ja kemikaalien puutetta sekä luokkien suuruutta, mikä onkin totta kun luokkakoko on 60-100 oppilasta. Tuli ajatus, että olin tulossa jonkun reviirille. Ilmaisin mielipiteenäni, että anteeksi nyt vaan, mutta minä voin siirtyä takavasemmalle. Tällöin vakuutettiin, että olen ehdottomasn tervetullut kouluun. Sanoin, että tarkoitukseni ei ole ostattaa mitään kallista vaan pyrin toteuttamaan kaiken olemassa olevilla resursseilla. Sovittiin, että koska keskiviikkoisin yleisesti koulu päättyy klo 14, pitäisin kemian kerhoa heti koulun päätyttyä..

Menin seuraavat päivät joka aamu kouluun klo 9 ja aloin katsella ympärilleni laboratoriotilassa, joka vaikutti biologian, fysiikan ja lemian yhteisvarastolta. Huone oli ihanasti sekaisin. En ole koskaan aikaisemmin nähnyt vastaavaa. Varaston samoin kuin luokkienkin ikkunoissa ei ole laseja vaan metalliset raskaat sälekaihtimia muistuttavat "verhot", jotka päästävät vain hiukan valoa sisälle. Hiekanpöly tulee sisälle.

Varaston takapöydällä oli kolme melko hyvää ihmisen sisäelimistön kuvaa (poikkileikkauksia, joissa näkyivät sisäelimet). Keskipöydällä oli kaaoksena biologian papereita ja toisella puolella kemian välineistöä. Pöydillä ja hyllyillä lojui ihmisen pääkallon ja muidenkin luiden osia, joita siirtelin siististi biologian puolelle. Alla olevat kuvat on otettu "siivouksen" jälkeen.

Parhaimmat kemian löydöt tein lattialla olevasta hajonneesta pahvilaatikosta, jossa päällimmäisenä oli roskiin menevää tavaraa kuten suuri kattoon ripustettava ilmansekoitin. Roskien alta löytyi alkuperäispakkauksissa olevia statiiveja, kouria, hioksellisia Liebigib -jäähdyttimiä, kumikorkkeja jne. Jäähdyttimissä oli lasihiokset, mutta muuta hioksellista välineistöä ei sitten löytynytkään. Takahuoneen kaapissa paksun tomun ja lian peitossa oli kemian perusopetuksen välineistöä kuten dekanttereita, erlenmeyreitä ja keittopulloja sekä pari lämpömittaria. Löytyi vielä pakkaus uusia isoja koeputkia ja muutama koeputkiteline. Kaapeissa oli kyllä kemikaalejakin, mutta monesti pullosta oli hävinnyt/syöpynyt etiketti eikä  sisällöstä saanut tietoa. Tavalliset hapot löytyivät etiketilisistä pulloista. Kaksi isoa purkkia oli KOH–etiketin päällä, joten oletin niiden olevan mainittua kemikaalia. 

Ensimmäisinä päivinä laboratoriossa oli mukanani koko ajan vahtimestari (Sada Diallo) pitämässä minua silmällä. Hän kysyi kerran, että olinko viemässä mukanani muovikassissa kumikorkkeja. Sanoin, että en ole vaan näytin korkkien olevan pöydällä. Jatkoin joka päivä lasiastioiden pesua kylmällä vedellä ja kemikaalien inventaariota. Totesin, että vesijohdot olivat syöpyneet puhki ja ainoa tapa saada vettä, oli kantaa sitä ämpärillä oppilaiden WC:n nurkalta hanasta. Luottamus minuun kasvoi nopeasti. Sain mukaani käytössä olevan (USAn tuen avulla julkaistun) fysiikan ja kemian yhteisen oppikirjan kotiin. Vahtimestari avasi oven aamuisin ja sain nyt  työskennellä  laboratoriossa yksin. Löysin lasisia kapillaaripipettejä, mutta niihin ei ollut tutteja. Apteekista sain osoitteen Dakarissa olevasta kaupasta, josta löytyisi kaikkea. Niinpä lähdin sinne seuraavana viikonloppuna. Ostin nykyaikaisia muovipipettejä. Varastosta löytyi kaksi indikaattoria. Toinen oli kiinteä (fenoliftaleeni) ja ainoastaan alkoholiin liukeneva.  Ajattelin, että onnistunkohan saamaan pienen määrän tätä kiellettyä ainetta. Apteekissa kerrottiin, että heillä ei ole lupasitä myydä, mutta kysypä Hobital General de Grand Yoffista, josta ystävällinen laboratoriopäällikkö antoi 20 ml etanolia ja pyytämäni letkun pätkän. Pesin kaikki lasitavaran kolmeen kertaan kylmällä vedellä ja astianpesuaineella, enkä olisi voinut puhua sittenkään mistään puhtaudesta. Ostin paikalliselta Shellin huoltoasemalta tislattua vettä, jota on varattu auton akkuihin. Pikku hiljaa minulla alkoi olla kasassa välineitä ja suunnitelmia parin kerhokerran toteuttamiseksi. 

Tämän jälkeen kuulin, että opettajat olivat lakossa kolmatta viikkoa. Odotettiin viikko. Lakko jatkui niin, että opetusta annettiin vain aamuisin klo 8-9. Yhtenä aamuna poltettiin autonrenkaita kadulla koulun edessä. Ulkopuoliset olivat kuulema sytyttäneet palon. Portilla oli poliisivartio. Sovittiin, että  joka tapauksessa aloittaisin kerhonpitämisen 9.3. Kuudet välineet  olin saanut kasaan, joten  ajattelin ottaa kuusi työparia.


Kun tuli keskiviikko klo 14, oli ryhmässä 15 oppilasta ja vararehtori sanoi ulkona odottavan toisen mokoman. Sanoin, että on tarkoitus jokaisen oppilaan saada tehdä jotakin omin käsin.  Ryhmäkokoa ei voi enää kasvattaa, mutta otan vielä toisen ryhmän. Sovittiin, että saisin pitää sen perjantaisin rehtorin oppitunnin aikana klo 12. Piirsin taululle kuvia työtavoista ja kirjasta kirjoitin  ranskan kielistä tekstiä selitykseksi. Keskuksessa tällä hetkellä  työskentelevä toinen suomalainen Hanna toimii ”kielentarkastajana” ja tulkkina. Annoin projektille nimen "Chimie en pratique".
 
Perjantaina  tuli 16 oppilasta. Vähän hälyistä oli, mutta oppilaat olivat innostuneita ja sanoivat pitävänsä  ryhmästä. Vararehtori kysyi, että voidaanko ryhmien jäseniä vaihtaa, jotta mahdollisimman moni halukas pääsisi mukaan. Ssovittiin, etta seuraavan kerran ensisijaisesti  mukaan päsee ensikertalaiset..

Opettajien lakon vuoksi koeviikko oli myöhästynyt viime viikkoon saakka. Viime keskiviikkona kokeiden päättyä klo 12 koululaiset lähtivät kotiin valmistautumaan seuraavan päivän kokeisiin eikä ryhmää pidetty. On tarkoitus pitääryhmä seuraavan kerran keskiviikkona 23.3. Seuraavana perjantaina alkaa loma, mutta mahdollisesti, jos ei ole muita aktiviteetteja voisi pitää ryhmänkin.Vähän ihmettelen tulevatko murrosikäiset lomalla kouluun harrastuskerhoon. 

 Perjantaisin tai lauantaisin olen mennyt bussilla Dakarin keskustaan. Kaupungissa on noin kaksi miljoonaa asukasta, mutta keskusta on suhteellisen suppea, hyvin käveltävissä joka suuntaan. Ensimmäisellä kerralla muodostin kaupunkikuvaa kävelemällä ristiin rastiin  kartasta paikkoja tunnistamalla.

Söin markkinoilla kojussa 700 CFA:lla. En halunnut olla hienostelija vaan join tuopillisen paikallista vettä muiden asiakkaiden tavoin, mikä sitten aiheuttikin kahden päivän vessassa juoksun.


Avenue Pompidou ja  Avenue Republique ovat hyvin meluisia ja ruuhkaisia täynnä turisteja, mutta myös kauppiaita ja kerjäläisiä. Samoin Indepent -aukion seutu. Siellä ei voi hetkeäkään olla omissa ajatuksissaan, vaan koko ajan joku kauppaa tai kerjää Kaupungissa on kuitenkin  paljon ihania  paikkoja, kuten nämä itäpuolen rannan kuvat osoittavat. Kulkija voi vaeltaa  rauhallisia varjoisia puistokatuja, kunhan vältää edellä mainittuja paikkoja sekä markkinoita.. 

Dakari keskustan suuret sairaalat ja suuri Pasteur -tutkimuslaitos ovat keskittyneet länsirannalle, jossa on myös museoita ja suuri moskeija. Mainosten mukaan oli menossa kansainvälinen neurofysiologian konferenssi suuressa keskussairaalassa.

Lopulta olin hyvin väsynyt ja janoinen helteessä kävelystä ja jalkani särkivät. Löysin Dakarin keskustan länsi rannalta hienon hotellin. Kysyin lupaa portinvartijalta mennä ottamaan valokuvia. Paikka oli ihana. 

 Ulkona uima-allas oli nostettu ylös ulkoilmaravintolan eteen. Pudotus rantaan oli mahtava. Menin sisälle ja tilasin pullollisen paikallista Flag-olutta. Kun tarjoilija viimein toi sen huurteisen kylmänä, join parhaimman oluen elämäni aikana. Vaikka olut maksoi kolme kertaa lounaani hinnan, olin hyvin onnellinen. Menin vielä lopuksi vessaan. Istuin ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon vessan pöntöllä sitten lentokoneen. Pesin käteni kahteen kertaan lämpimällä vedellä ja saippualla. Hetken uneksin lämpimästä suihkusta, kunnes todellisuus palasi tajuntaanii. Nyt olen ollut täällä viisi viikkoa enkä tiedä milloin seuraavan kerran pesen käsiä lämpimällä vedellä, mutta se ei minua enää haittaa. Kaikkeen tottuu.

Toisen vierailuni pääkohteiksi suunnittelin käyntii Kermelin kauppakeskuksessa, josta alla vasemmanpuoleinen kuva. Sisällä on mahtava ruokamarkkinapaikka. Vihannesten ja lihan lisäksion saatavilla kaikkia mahdollisia merenherkkuja. Voisipa niitä laittaa itse täällä ruuaksi.

Kermelin ulkopuolella  rakennuksen vasemmalla  puolella myydään matkamuistoja, joita ostin kaksi itsellenikin. Oikealla puolella hallia on kojuja, joissa saa hyvän lounaan 500 CFA (n. 50 sentillä). Tosin turistilta pyydettiin yhdessä paikassa 2000 FCA, mutta siirryin toiseen paikkaan.

Toinen matkani kohde oli National Gallery, jossa oleviin näyttelyihin oli tarkoitukseni tutustua. Paikassa ei ollut yhtään näyttelyä. Virkailija kertoi uuden näyttely avattavan 15.pnä. Käsitin, että maaliskuussa, mutta mentyäni sinne seuraavat kaksi kertaa Dakarin  keskustassa käydessäni  ovet olivat kiinni eikä uudesta näyttelystä ollut mainostakaan. Alla oleva kuva on gallerian ulkoseinästä.

Onneksi oli auki The Theodore Monod Art Museum, jossa on näytteillä 300 museon 12000 esineestä. Kokoelma sisältää sekä veistoksia että laajemminkin afrikkalaista taidetta ja perinteitä meidän Kansallismuseon tavoin. Museo oli hyvin avartava ja mielenkiintoinen.


Jokapäiväistä elämää rajoittavat päivittäiset sähkökatkokset, jotka johtuvat säästösyistä. Pisimmillään katkos kesti 10½ tuntia. Nyt meillä on uusi hieno kaasukeitin ja -pullo, joten kahvia ja teetä saadaan tarpeen mukaan. Iltaisin aika tulee vähän pitkäksi. Katossa on yksi himmeä loisteputkivalaisin, kuten kaikkialla muuallakin kaupoissa ja asuinhuoneissa. Täällä ei tunneta tunnelmavalaistusta, muuten vaan on hämärää.
Aluksi luin kirjaa mukanani tuoman led-valaisimen avulla, mutta nyt se on jo liian himmeä lukuvaloksi. . Tehokkaampi ladattava led-valaisin riittää yhdelle ja meitä on kaksi. Televisiota olen katsellut viimeksi Suomessa. Päivän pääuutislähetys tulee klo 20, mutta harvoin sitä voisi nähdäkään, koska sähkökatkokset jatkuvat myöhään iltaan.

Täällä keskuksessa olemme etuoikeutettuja, koska meillä on vesijohto ja yleiset tilat kuten WC, suihku ja ”keittiö” siivotaan päivittäin. Tuossa viereisellä kadulla on kaksi kaivoa, joista naiset kantavat päänsä päällä kymmenien litrojen muovisia vesiastioita. Joillakin on hevonen ja he pystyvät kuljettamaan kärryissä isoja vesitynnyreitä.

Olen uteliaana sivustakatsojana yrittänyt saada käsityksen muhamettilaisesta elämäntavasta. Uskonto näkyy ja hallitsee kaikkea. Rukoushetkiä on kaikkiaan viisi, mutta joka rukouksen aikana ei tarvitse mennä moskeijaan. Jokaisella miespuolisella on mukanaan ranteessa rukousnauha. Useimmissa tiloissa on rukousmatto, jolle polvistua siihen paikkaan, jmissä sattuu olemaan. Kuulemma voi myös illalla korvata kaikki päivän rukoukset yhdellä kertaa. Päärukoushetki on perjantaisin klo 14, johon jokaisen kunnon uskovaisen tulisi osallistua. Olin kerran Dakarissa, kun miehet kiiruhtivat juoksujalkaa moskeijoihin. Sitten näin, että yhdessä katujen risteyksessä oli polvistuneena satoja miehiä ja ainoa ääni kantautui moskeijasta. Olisin ottanut kuvan, mutta en uskaltanut, koska pelkäsin tulevani väärinymmärretyksi ja ärsyttäväni ihmisiä. Naisten uskonnollisista menoista en tiedä, mutta hekin polvistuvat rukoukseen. Minusta vaikuttaa, että työnjako toimii niin, että miehet hoitavat uskonnolliset rituaalit ja ulkopuolisen toiminnan ja naiset lapset ja kotityöt. Senegalilaiset ovat kuulemma muovanneet oman versionsa islamilaisuudesta, joka on salliva ja ihmisläheinen verrattuna arabimaiden kuten Mauretanian tai esim. Dubaissa kokemaani islamiin verrattuna. Siellä naiset ovat kokonaan mustissa vaatteissa ja  hunnutettuja. Näissä maissa ilmapiiri on ahdistava. Senegalissa kristityt ja muhamettilaiset asuvat sekaisin ja kuulema kristittyjen juhlapyhien aikana muhamettilaiset ystävät tulevat syömään juhlaruokaa. Muhamettilaisina juhlina kristityt menevät kylään. Perjantaisin on muhamettilainen sunnuntai, mutta töitä tehdään klo 14 saakka. Perjantaisin pukeudutaan juhlavaatteisiin ja annetaan kerjäläisille rahaa. Lauantaisin ollaan töissä ja koulussakinkaksi tuntia. Sunnuntaina on kaikilla vapaapäivä.

Perheissä on paljon lapsia, jotka ovat puettu siististi ja näyttävät muutenkin hyvinvoivilta . Naiset pesevät joka päivä tuntikausia käsin pyykkejä, joita kuivuu katoilla, katujen varsilla ja sisäpihoilla. Pyykinpesua seuraa kahdesta kolmeen tuntiin kestävä lounaan valmistaminen. Illalla syödään perheissä vielä tuhti illallinen noin  yhdeksän aikaan. Senegalilaisen tavan mukaan kaikki ruokailijat  syövät yhdeltä vadilta lusikalla. Jos paikalla on ulkopuolisia, he ottavat lusikan ja tulevat kutsumatta mukaan ruokailuun. Ruokailun aikana ei paljon keskustella. Ruokailu tapahtuu rivakasti eikä vaikuta olevan ollenkaan seurustelumuoto, jota sitävastoin on paikallisen vihreän teen juonti lounaan jälkeen.

Tämä matka on kaikkea muuta kuin rantaloma viiden tähden hotellissa, mutta näitä kokemuksia ei pysty täysin kuvailemaan. Kun viettää jokapäiväistä elämää  paikallisten tavoin, ymmärtää tätä kaikkea uudella tavalla. Vaikka en osaa paikallistia kieliä ja lapset huutavat tuubab (valkonaama), nämä ihmiset ottavat minut vastaan sellaisena kuin olen. Ostan kadun varren rouvilta tomaatteja ja  mangoja "sanfrangin" edestä (100 CFA eli euroissa 15 senttiä). Sillä saa kaksi mangoa tai  neljästä kuuteen tomaattia. Ystävällisyys on molemmin puolista. Meidän kadun naiset tervehtivät ja huutelevat Kumba, mitä kuuluu? Vieraat vastaantulijat tervehtivät ja kysyvät miten voit. Täällä kiertää kaikkia mahdollisia kulkukauppiaita. Yleisesti ei käytetä vieläkään hammasharjaa ja -tahnaa, vaan perinteisesti hampaiden puhdistukseen tarkoitettua puutikkua.. Mietin kerran,  että montakohan hampaiden puhdistustikkua (100 CFA|kpl) kulkukauppiaan on myydtävä, jotta hän saa ostettua yhden patongin (200 CFA). Kaikkea saa ostaa pienissä erissä muovipussissa, koska ei ole rahaa ostaa esim. kiloa sokeria, pesupulverilaatikkoa tai ruokaöljypulloa. Näitä ja kaikkea muutakin myydään pieninä paketteina muovinyssyköissä.

Miten itsekeskeisiä ja tärkeitä me eurooppalaiset olemmekaan. Olemme juurtuneet ajattelemaan oman kulttuurimme olevan se ainoa oikea. Tällaisella matkalla tulee arvioimaan asioita uusiksi. Matkalaiselta vaditaan paljon sosiaalista taitoja jo asuessa ryhmässä, joka käyttäytyy omine tapoineen. Rohkeutta ja oman itsensä tuntemusta tämä myös vaatii. Matkalla oppii nöyryyttä ja ymmärrystä niitäkin kohtaan, jotka eivät aina ole niin miellyttäviä. Tulee mieleen, että "he eivät tiedä, mitä  tekevät".  En kuitenkaan pysty hyväksymään  näpistys- ja varkausyrityksiä. Kun antaa sovittua suuremman rahan, vastarahan saaminen saattaa "unohtua"..  Silloin turistin pitää pyytää rahansa takaisin, jotta tapa loppuisi ja toisaalta meitä ei pidettäisi tyhminä. Toinen asia, joka ei mene tajuntaani on lasten hakkaaminen. Isoveli voi lyödä kaksinkertaisella sähköjohdon pätkällä loputtomiin pienempäänsä. Kun menee ja sanoo, että nyt lopetat tuon pahoinpitelyn tai soitan poliisit, hakkaajan kaveri toteaa, että hakattava on pikkuveli. Toinen selitys on, että tämä on Senegal. Vanhemmat läimäyttelevät pieniäkin lapsiaan. Luin, että Afrikassa on perheissä isommalla lapsella rajaton valta lyödä pienempiä sisaruksiaan. Suomalaisina meillä on kaikkea eikä sellaista köyhyyttä voi edes kuvitella, kun täältä löytyy. Perhe ja suku muodostavat turvaverkon, mutta jos niitä ei ole ja yleinen sosiaaliturva puuttuu, joutuu ihminen sairauden tai työttömyyden kohdatessa kadulle kerjäämään. Kuitenkin suhde lapsiin on meikäläisittäin ajateltuna hiukan outo. Lapsi voidaan jättää  vaikka vuodeksi sukulaisten hoiviin jo neljä viisi vuotiaana kertomatta siitä lapselle etukäteen. Kuitenkin sitten aikuisilla lapsilla on pienistä palkoistaankin velvollisuus antaa rahaa vanhemmilleen vaikka he asuvat jo poisssa kotoa.

Sunnuntaisin kahdeksasta alkaen residenssin sisäpihalla alkaa meteli ja tunnelma on kuin jalkapallo-otteluun lähtijöillä. Siellä lähes kymmenen riuskaa miestä vetää ylleen suojahaalareita, saappaita, hanskoja ja hengityssuojaimia. Käydään kiivasta keskustelua. Tunnin kuluttua Taf Taf projektin hankkima jäteauto tyyttää ja lähdetään joukolla keräämään roskia. Auton äänen kuultuaan taloista juostaan roskikset käsissä autolle niitä tyhjentämään. Miehet auttavat asukkaita roska-astioiden kantamisessa ja tyhjennyksessä. Seurasin autoa ja otin valokuvia. Kaikki olivat hyvin innostuneita. Rouvat lakaisivat talojensa edustalla olevaa hiekkaa ja siivilöivät siitä roskat pois. Tuli siistinnäköistä sunnuntaiksi. Roskankerääjät pesevät kaikki vaatteensa ja suojavarusteensa huolellisesti ja laittavat ne kuivumaan aurinkoon. Seuraavana sunnuntaina sama toistuu.

Lauantaina 19.3. järjestettiin Dakarissa Itsenäisyyden-aukiolla rauhallinen mielenosoitus presidentti A. Wadea vastaan. Räppäri -muusikoiden aloitteesta on perustettu "Nyt riittää"-liike, joka oli  kokouksen alkuunpanija. Presidentti oli kieltänyt kokouksen, mutta kokous toteutettiin .Huhuillaan,  että presidentti on järjestämässä miljardin maksavia juhlia 10 vuotisen vallassaolonsa kunniaksi. Se on irvokasta rahantuhlausta näissä oloissa. Presidentin toisen valtakauden pitäisi päättyä ensi vuonna. Olisin halunnut mennä katsomaan kokousta, mutta en uskaltanut, koska pelkäsin sen muuttuvan kesken kaiken väkivaltaiseksi. 

Dakarin kokous kuulema sujui rauhallisesti. Paikalla oli 4-500 tuhatta mielenosoittajaa. Armeija ja poliisi katselivat vain sivusta. Tilaisuus oli hyvin organisoitu. Ennen kokousta radiossa puhuttiin päiväkausia demokratiasta ja presidentistä. Keskusteluissa väiteltiin senegalilaiseen tyyliin kiivaasti ja äänekkäästi. On kuulemma myös presidentin kannattajia, koska hänet on valittu laillisilla vaaleilla eikä voi  noin vaini syöstä vallasta. Toisaalta pelätään, että presidentiksi valittaisiin vielä huonompi vaihtoehto..Jotkut taas sanovat, että jos ensi vuonna presidentti ei vaihdu, he muuttavat johonkin toiseen Afrikan maahan. Afrikassa voi vapaasti muuttaa maasta toiseen paitsi Etelä-Afrikkaan, jonne pääsyä pitää anoa.

Pidin kemian kerhoa taas keskiviikkona 23.3. Paikalle saapui 17 ensikertalaista. Kerhon aiheena oli vesiliuosten laimentaminen ja liuospitoisuden laskeminen (tasapainolauseke: lähtöaineen moolimäärä = laimennetun liuoksen moolimäärä). Lähtöliuos oli 0,8 molaarinen HCl, josta  tehtiin 100 ml 0,1 molaarista liuosta. Koska lähtöainetta oli vähän tehtiin vain yksi laimennos kummassakin ryhmässä. Mittapullot olivat uusia ja hienoja muovikorkillisia. Tämän jälkeen tarkasteltiin happo-emästasapainoa ja indikaattorin (fenoliftaleeni) värinmuutosta happamuuden muuttuessa.

Innostus oli suuri. Koulussa ei ollut vielä käsitelty pH-käsitettä, mutta pikakurssilla ratkaisimme asian. Kysyin ymmärsivätkö ja niin he vakuuttivat. En kylläkään kontrolloinut ymmärsivätkö. Senegalilainen tapa on, että tietämättömyyttään ei myönnetä.

Statiiveihin laitettiin uudet hienot byretit ja opeteltiin niiden täyttöä. Lasihanojen puuttuessa byreteissä oli kuten nuoruudessani kumiletkun pätkä ja kapillaari. Meillä 60-luvulla oli kumiletkussa sulkijana lasihelmi Kun ei löytynyt sopivan kokoisia helmiä, käytettiin letkunsulkijaa. Byretistä liuoksen päästäminen oli hankalampaa kuin se olisi ollut oikeilla välineillä, mutta kaikki ryhmäläiset saivat kokeillatitrausta henkilökohtaisesti..Varoitin työn alussa oppilaita, että käsitelkää byrettejä varovasti, koska ne ovat uusia ja kalliita. Byretteihin ei tullut naarmuakaan. Käsille joutuneet kemikaalit huuhdottiin vesiämpärissä.

Valokuvia haluttiin yhdessä,kavereiden kanssa ja meistä ohjaajistakin haluttiin muisto. Täällä katukaupassa myydään edullisesti käytettyjä kännyköitä, joiden suosio on vielä suurempi kuin meillä kotimaassa. Niinpä kännykkäkuvia otettiin runsaasti. Perjantain ryhmään saapui arviolta 30 oppilasta, joista otettiin mukaan vain ensikertaalaiset. Mukana oli kymmenen oppilasta, mikä oli sopiva ryhmäkoko. Perjaintaina käsiteltiin samat asiat kuin keskiviikon ryhmässä.  Tämän jälkeen alkoikin koulussa kahden ja puolen viikon kevätloma..

Kemian kerhoa pidetään sitten loman jkeen sekä keskiviikkona 13.4.että perjantaina 15.4. Mukanani on suomalaisen yläkoulun ohjelmasta  kivoja työohjita, mutta tarvittavia kemikaaleja ei koulussa ole. Voitaisiin valmistaa happea vetyperoksidista (saisin luultavasti ostettua sitä apteekista), mutta katalyytiksi tarvittavaa mangaanioksidia en saa mistään. Toinen hauska reaktio olisi valmistaa hiilidioksidia natriumvetykarbonaatista hapon avulla. Sain ostettua ruokakaupasta leivontaan tarkoitettua leivinsoodaa, mutta tunnistamiseen tarvittaisiin kalsiumhydroksidia (1-2 g). Kysyttyäni jälleen pääsairaalasta sain kuulla, että heillä sitä ole.Tätä ei ole ostaettavissa apteekeistakaan, jos en nyt sitten löydä sitä Dakarista. Reaktiossa muodostuisi valkoinen karbonaattisakka, joka voitaisiin liuottaa happoon. Päätin  tehdä reaktiosta vain alkuosan ja jättää tekemättä muodostuvan hiilidioksidin havainnollistamisen. Olen 15.4. pitänyt ryhmiä kolme kertaa, mutta neljännen kerran ohjelma vaatisi muutamia vaatimattomia kemikaaleja. Kaapeissa on metalleja, joita kirjan mukaan kuumennettaessa syntyy vastaavia oksideja. Käytettävissä ei ole minkäänlaisia suojalaseja, joten en  ota  riskiä, että koeputki rikkoutuisi ja sirpaleet lentäisivät jonkun silmiin.

Koululaisten loman alettua lähdin lauantaiaamuna varhain St. Louisiin. Matkaa on 330 km ja tie on hyvä juuri asfaltoitu, mutta matka kestää bussilla kuusi tuntia, koska tiellä on nopeusrajoitus 50 km/h. Pikkubussin on maksettava tienkäytöstä 1000 CFA/100 km, mistä pitää esittää tosite tienvieren tarkastajalle. St. Lousiin bussiasema on kaukana keskustasta, jonne on paras mennä taksilla. Keltamustat taksit ovat halpoja ja niitä on runsaasti. Noin 10 km:n matka  bussiasemalta hotelliin maksoi (yhteistaksilla) 1000 CFA (1,5 euroissa). Löysin kivan hotellin vanhasta kaupungista Ile de N'Darilta Senegal-joen rannasta. Ruokapaikoista osa oli suljettuna, koska televisiosta tuli jalkapallo-ottelu. Kuulema ravintolat sitten avattiin ottelun jälkeen.

Löytyi kohtalainen ruokapaikakin. Olin hyvin väsynyt. Ihmettelin, että miten voi koko yön olla niin kova liikenteen melu. Aivan samanlainen kuin Dakarin Grand Yoffissa. Aamiaisen jälkeen sunnuntai-aamuna lähdin kiertämään saarta. Karttaa ei ollut saatavilla, koska turisti-informaatio on sunnuntaisin suljettu. Melko pian selvisi, että Lonely planet-opaskirjan kartta on aivan riittävä. Saari on Senegal-joessa korkeintaan kolme kilometria pitkä ja yhdestä puoleentoista kilometria leveä. Joen länsirannan erottaa Atlantista vain alle kilometrin levyinen  maa-kaitale, jonka yli  tuulee ja kuuluu aaltojen loiske (ei ollut liikenteen melua). Saarella on ristikaava eli kadut kulkevat suorina päästä päähän leveys- ja pituussuunnassa..Pääkadut on asfaltoitu, mutta kaikki sivukadut ovat upottavaa hiekkaa...

St. Louis oli ensimmäinen Ranskan siirtomaakohde Afrikassa. Olin kuullut siirtomaavallan aikaisten talojen kauneudesta, mutta luonnossa ne ovat vieläkin upeampia. On näkyvissä myös rapistuvaa kauneutta vaikka paljon taloja onkin kunnostettu pieteetillä  vuoden 2000 jälkeen, jolloin  paikka valittiin Unescon suojelukohteeksi.. Valitettavasti jotkut talot ovat ehtineet jo sortua maan tasalle.

Alkujaan saaren pohjoisosa oli muslimiväestön ja eteläosa kristittyjen asuttama. Niinpä katolinen kirkko sijatsee melko lähellä saaren eteläkärkeä, kun taas moskeijoja on ympäri saarta. Nykyisin saarella  asutaan sekaisin uskonnosta riippumatta. Jatkoin matkaa ja yhtäkkiä kuulin aivan ihanaa musiikkia,  jota kohti kulkiessani tulin katoliselle kirkolle. Menin sisään ja istuuduin viimeiselle vapaalle paikalle kirkon takaosaan. Kirkossa lauloi kuoro ja osallistujat, joita säestivät urut ja ainakin kolmet rummut.  Musiikki oli vielä kauniimpaa kuin amerikkalaiset negrospirituaalit. Rummut antoivat musiikille mystisen säväyksen.

Matka jatkui saaren eteläkärkeen ja siellä olevaan Gallerie Arteen (Art Africain Contemporain), Rakennus on aivan uusi jonkun verran keskeneräinenkin. Sisäpihan uima-allas tällaisessa ympäristössä kyllä hiukan ihmetyttää. Talossa  olevista muistakin tiloista voi päätellä, että ne soveltuvat erinomaisesti hienoihin iltatilaisuuksiin uima-altaalla.

Taidetta sinänsä on melko vähän. Parhaat veistokset koristavat hallintohuonetta, joka jatkuu tarjoilutilana baaritiskeineen. Toisen kerroksen valmistuttua voi taide-esineitäkin olla sitten enemmän.

Vasemalla oleva kuva on Art Gallerien kanssa kiinteässä yhteydessä olevan artisaanikaupan edestä. Ostettavissa on tosi hienoja esineitä kuten lamppuja ja huonekaluja kodin kaunistamiseksi samoin kuin kauniita koruja ja design vaatteita. Hinnat ovat täkäläisittäin korkeat.

Alueella on muutama kallis hotelli, joten ostajia riittänee (www.arte.sn)..

Saarelle saapuvat viimeiset kalastajien  veneet  rantautuivat vaihtelevine saalismäärineen. Kalaa myytiin jo heti suoraan  rannalla, jossa perheenemännät olivat odottamassa tulijoita.

Joen rantaa pitkin jatkettaessa tullaan puistoon, jossa on St. Louisin yhdeksi näkyvimmäksi nähtävyydeksi mainitun 507 m pitkan Ponte Faidherben rakennuttajan (rakennuttajan mukaan nimetty) patsas. Silta on silloisen (v. 1897) insinööriosaamisen näyte. Se on rautakaarin tuettu ja keskeltä aukeava niin, että purjeveneet pääsevät sen kautta. Puiston saaren puoleisessa päässä on upea paikallishallinnon rakennus (Gouvernance) ja joen puolelta se jatkuu siltana Atlantin puoleiselle maakaitaleelle.

Hallintorakennuksen eteen kokoontui aivan yllättäen paljon ihmisiä mielenosoitukseen. Yritin udella,että mitä vastaan mielenosoitus oli. Kuulin, että se oli spontaanimielenosoitus ja osallistujina olivat kalanystävät. Ihmettelin mielessäni moista syytä, kunnes myöhemmin residenssiin palattuani kuulin, että asialla olivat kalastajat. Mielenosoitus oli tarkoitettu hallinnolle, joka myöntää liian paljon kalastuslupia Kiinalle ja Intialle. Nämä valtiot ryöstökalastavat niin, että senegalilaisten kalansaaliit ovat käyneet sietämättömän pieniksi. Kun vielä ottaa huomioon, että maan pääruoka on kala, niin tilanne on tosi paha. Senegalilaiset kalastajat myisivät ylimääräisen osan saaliistaan naapurivaltioille kuivattuna klana.

Sillan yli länteen päin matkaa jatkettaessa tulaan kalastajakylään, jonka eteläpää on tiheään asuttua köyhännäköistä seutua. En kuvannut siellä inhimillisistä syistä. Asfaltoitu tie kulkee joenpuoleista rantaa pitkin. Tien ja rannan välissä on vuohien karsinat ja sitten päivisin aivan vesirajassa maihin vedettyt kalastajaveneet. Suoraan sillalta tie jatkuu Atlantin rantaa kohti. Tien okealla puolella on suuri markkina-alue kauppoineen ja kojuineen. Atlantin rannan puolella on myös kalastajaveneitä, jotka ilmeisesti hakevat saaliinsa merestä. Valkoista hiekkaa jatkuu silminkantamattomiin. Paikallisten mukaan rannan pituus on 24 km.

Kävelin kerran hiekkarantaa pitkin useita kilometrejä etelää kohti  . Kalastajaveneet loppuivat ja rantatöyräällä kuivattiin auringossa kalaa, josta otin kuvan. Eräs rouva vinkkasi rannalla minulle. Hän sanoi, että nyt älä jatka enää yhtään pitemmälle tähän suuntaan , koska tuolla edessäpäin on vaarallista (Guet N'Dar ista eteenpäin).. Siellä ryöstetään kamerasi ja kaikki muukin. Käänny takaisin .Kiitin neuvosta, jota noudatin välittömästi.

Seuraavana päivänä kävelin Atlantin rantaa pitkin pohjoiseen päin ((N'Dar Tout). Siellä asui selvästi varakkaampaa väkeä kivisissä kerrostaloissaan. Esim. siellä oli Yamahan edustuksen talo. Ilmeisesti tämä ei ollut moottoripyörä vaan venemoottriedustus.

Karttaan merkitty toinen silta saarelta maakaistaleelle on romahtanut. Businestietoiset senegalilaiset ovat ratkaisseet ongelman kätevästi. Liikennettä hoitavat joen yli paikalliset kuljettamalla ihmisiä veneillä meloen. Matka kestää muutaman minuutin ja maksaa 100 CFA. Kävellen ainoalle sillalle ja sitä pitkin yli joen matkaa kertyisi useita kilometrejä. Rannalla odottaa aina venelastillinen ihmisiä kuljetettavis.

Viereiset kuvat ovat maakaistaleelta (Atlantilta päin) vanhaan kaupunkiin eli saarelle päin. Vasemman puoleisessa näkyy saaren pohjoiskärki.

Saarella on lukematon määrä taidegallerioita, artisaanien kauppoja ,  vaatebutiikkeja, levykauppa, ihania ravintoloita ja patisseria. Internet-yhteys löytyy keskimmäiseltä pitkittäiseltä pääkadulta. Tosin koneet ovat vanhat ja niiden näppäimistö ranskalainen sekä merkit kuluneet. Tunnelma vanhassa kaupungissa eli saarella on hiljainen ja  rauhallinen. Puheensorinaan sekoittuu levykaupasta kantautuvaa senegalilaista musiikkia. Voi kuvitella olevansa  eteläranskalaisessa pikkukaupungissa. Hälinä ja Touba-bussien äänekkäät mainostamiset puuttuvat kokonaan. Saari tarjoaa retreetin väsyneelle ja tressaantuneelle kulkijalle.

Lomaviikkoni St. Louisissa huipentui perjantai- illan länsiafrikkalaisen musiikin konserttiin, jossa esiintyi Groupe Keloumake. Bändissä  soittivat kaksi isoa helmillä koristeltua Cora-soitinta, kaksi kitaraa ja kolmen .rumpuyhdistelmän lisäksi soitin, jota en tunne. Upea ääininen solisti oli myös hyvä tanssija. Koko kaksituntisen konsertin aikana bändi ei pitänyt yhtään taukoa.

Vasemmalla oleva kuva on St. Louisissa näkemästäni taulusta.  Se  kuvaa mielestäni hyvin meidän ja afrikkalaisten naisten eroja. Ruoka on senegalilaisille hyvin tärkeä asia  eikä täällä lasketa energiamääriä. Se sitten näkyykin erityisesti aviossa olevista naisista.

Mutta lomaviikkoni oli lopussa. Oli aika nousta bussiin ja palata residenssiin. Liikenne ei tunne aikatauluja, vaan kun bussi on lastattu viimeistä paikkaa myöten todella täyteen se lähtee liikkeelle.  Kussakin penkkirivissä on neljä tavallista istuinta ja sitten nostettava taittoistuin keskellä. Bussin takaosaan laitetaan kolme irtopenkkiä, joilla on istuttava vähän vinottain, koska hartiat eivät mahdu  suorassa istuen. Matklipun hinta on neuvottelukysymys. Maksoin St. Lousista Dakariin  2500 CFA (3,75 euroa), kun virallinen taksa isossa busissa on kaksinkertainen. Oli haikeaa jättää  St. Louis,  tämä taiteen keskus, jossa toukokuussa olisi kansainväliset jazz- ja heinäkuussa blues-festivaalit.

Tänään 4. huhtikuuta on Senegalin itsenäisyyspäivä. Itsenäisyys on vielä nuorempaa  (vuodesta 1960) kuin meillä Suomessa. Presidenttejä on ollut kolme: Leopold Sedar Senghar, Abdou Diouf ja nykyinen A. Wade..Itsenäisyyspäivän vietto ei  näkynyt katukuvassa eikä ihmisten elämässä muutoin kuin  illalla  järjestettiin kuuluisien osallistujien painiottelu. Paini on jalkapallon lisäksi Senegalin kansallisurheilulaji.

 Senegal on köyhä maa, niin ainakin uskovat sekä  kansainyhteisön maat että senegalilaiset itse. Yhtenä päivänä kävellessäni Grand Yoffissa havaitsin uutta ihmeellistä arkkitehtuuria, jota menin katsomaan. Saavuin aivan uuteen mahdottoman suureen konferenssikeskukseen. Jyrkkäkattoiset talot  ovat täällä enennäkemättömiä. Niiden välissä on mahtavia hallieja kuten Afrika-halli, jollaisissa yleensä pidetään isoja kansainvälisiä konfrensseja. Kaikesta näki, että rahasta ei ole ollut puutetta tätä rakennuskompleksia tehtäessä. 

Edustalla oli patsas - liekö vapaustaistelija, en tiedä. Tämä maa on hyvin vastakohtainen. Kansa elää köyhästi, mutta vallanpitäjät käyttävät rahaa häikäilemättömästi omiin tarkoituksiinsa..Tämä on yleistä Afrikan maissa. Vaikka edelliset Afrikka-hallit ovat tyhjinä, seuraava vallanpitäjä rakennuttaa uuden oman valtansa osoittamiseksi.

Grand Yoff Parduan pääkadun k myyntikojut ovat kaukana konferenssikeskuksen taloista. Täällä tavalliset ihmiset asuvat, tekevät työtä ja kasvattavat lapsensa.Pienen matkan päässä pääkadusta on asuinalue, joka näyttää vieläkin pahemmalta. Sieltä en ole ottanut kuvia.

Olin taas kerran päivän Dakarin keskustassa. Jouduin sattumoisin Hotel de Villen eteen ja otin valokuvia tuosta kuuluisasta paikasta. Siellä oli muitakin turisteja kameroineen. Kysyin heiltä ovatko päässeet sisälle kuvaamaan. He sanoivat, että ei sinne pääse.

Oikealla alla oleva kuva on ensimmäisen kerroksen kattomaalauksesta.

Vasemmalla alla kuva toiseen kerroksen välitasanteen seinältä..

Jatkoin vain tyynesti matkaa ja kiipusin toiseen kerrokseen, missä oli menossa konfrenssi. Nopeasti katsottuna osanottajat olivat naisia kuten kolmen naisen puheenjohtajistokin. Minulta kysyttiin olenko osanottaja, johon vastasin että en ole. Samanaikaisesti tuli ulos arvovaltaisen näköinen rouva, joka näytti tyhjää paikkaa eturivissä ja kehotti minua istumaan. Noudatin kutsua ja kuuntelin jonkin aikaa alustusta..Mielestäni kyse oli naisten oikeuksista.

Jatkoin matkaa ja menin syömään katukojuun, jossa minulle tarjottiin 400 CFA:lla maukas liha-ateria riisin ja vihannesten kanssa. Paikalla oli mies, joka puhui englantia. Hän ihmetteli, miten syön täällä kansan keskuudessa. Vastasin, että minähän asun ja työskentelen täällä kansan keskuudessa (vapaehtoisena kolme kuukautta). Hän tulkkasi keskustelumme muille läsnäoleville. Hän kertoi ajavansa turistibussia. Sanoi, että turistit asuvat hotellissa, ja ottavat aurinkoa rannalla Sitten he lähtevät kotiin tietämättä Senegalista tai sen asukkaista yhtään mitään. Sanoin, että heidän tietämyksensä on turitioppaan heille kertoma tarina/totuus.

Jatkoin Le Marc´he Sandagalle, jossa liikkuminen on paljon ruuhkaisempaa ja voimille käyvempää kuin jouluruuhka Lontoon Oxford streetillä. Jos pysähtyy  hetkeksikään katsomaan jotakin, myyjä seuraa perässä ja hokee "madame, I give you good prise because you are my friend". Thaimaalaiset kauppiaat ovat täkäläisiin torikauppiaisiin verrattuna vielä aloittelijoita. Löytyy kyllä hyvinkin hauskoja ja asiallisia ihmisiä, jotka sanovat että hinta on... mutta afrikkailainen hinta on se ja se, mitä tarjoat? Palasin residenssiin Touba-bussilla ja matka kesti kaksi tuntia, kun se isolla linja-autolla taittuu parhaimmillaan alle tunnissa. Kierrettiin kaikki mahdolliset torit. Auton pyörät vajosivat milloin mihinkin kuoppaan ja kuului epäilyttäviä ääniä sekä auton pohjasta että vaihteistosta. Enpä taida enää käyttää Touba-autoja  (common transport).

Kemian kerho oli taas keskiviikkona 13.4. Mukaan tuli 10 oppilasta. Koska osallistujat olivat ensimmäistä kertaa mukana, kerrattiin vähän happo-emäs ja indikaattorikäsitteitä. Tehtiin bromtymolisininen indikaattorina koesarja, jossa oli hapon ja emäksen lisäksi vesijohtovettä, sitruunan mehua, viinietikkaa, coca colaa ja tuhkasta vedellä uutettu näyte.

Paikallinen vesi oli lievästi emäksistä, kuten saattoi olettaakin hyvä . Coca colan yhteydessä oli puhua hampaisiin kohdistuvasta happohyökkäyksestä. Lisäksi piti valmistaa hiilidioksidia natriumbikarbonaatista eli ruokasoodasta  happoa lisäämällä. Lähikaupasta ostamani lähtöaine ei tuottanut yhtään kuplaa eli olin saanut todennäköisesti kuivahiivaa.

 

Minna Maija oli tulossa torstai-iltana residenssiin, joten hän toi tullessaan leivinsoodapurkin Suomesta. Perjantaina 15.4. ryhmään tuli 22 osallistujaa. Hanna oli matkoilla ja tulkkina toimi englannin opettaja Modou. Iso ryhmä oli energinen ja äänekäs, mutta Modoun bassoi sai oppilaat kuuntelemaan ja toimimaan ohjeiden mukaisesti. Nyt hiilidioksidin valmistus onnistui hienosti suomalaisella ruokasoodalla. Palava kynttilä sammui hapen puutteeseen dekanterilasin täytyttyä happea painavammalla hiilioksidilla. Hiilidioksidin tunnistusreaktiota ei voitu tehdä, koska siihen tarvittavaa kalsiumhydroksidia ei ollut. Otettiin taas valokuvia ja sanoin hyvästit tälle elämäniloiselle joukolle. Olisin voinut pitää kerhoa vielä viikon, mutta se olisi edellyttänyt muutamien vaatimattomien kemikaalien ostamista, mikä täällä on mahdotonta.

Kerhon pitämisestä jäi itselleni hyvä mieli. Kovin pienillä resursseilla alkellisissa olosuhteissa syntyi paljon naurua ja innostusta, joka saattaa tuottaa Senegaliin uusia kemian opiskelijoita.. Olisin palauttanut saamani oppikirjan "Kebelle", mutta hän lahjoitti sen minulle muistoksi. Tämä on arvokas lahja, koska kirjat ovat täällä kalliita eikä sen vuoksi tässäkään koulussa ole niitä käytettävissä kaikissa oppiaineissa. Minulle kuulemma on tarkoitus järjestää jotakin, en tiedä mitä. Kysyin, että voisiko mukaan tulla myös Hannan lisäksi Minna Maija ja Leena. Jatkoprojektien suunnittelu luontuisi samalla. 

Kaikki oli hyvin lauantaiaamuun saakka, jolloin keskuksen modeemi lakkasi toimimasta ja internet-yhteys katkesi. Oli tunne, että nyt sitten sulkeutuivat kaikki ovet muuhun maailmaan ja jäiimme tänne internaattiin. Cyber-paikka on muutaman kadun päässä eikä käyttökään ole kovin kallista. Lisäksi siellä saa käyttää omaa konetta. Residenssiin on sittemmin ostettu langaton yhteys, mutta koneeni ei tunnista sita. Kaytän tästä lähtien konetta, jossa ei ole prikkuja a ja o pällä (teksti korjattu kotona Suomessa)..

Keskiviikkona 20.4. oli iso tapahtuma, kun rouvayhdistys oli ostanut 80 roska/astiaa tietyn Grand Yoffin alueen kotitalouksille. Ympäristöministeri Djibo LeilyKa oli tulossa juhlistamaan roska-astioiden luovutusta. Yleisöä kehotettiin olemaan paikalla klo 15. Niin sitten lounaan jälkeen läksimme juhlapaikalle. Tilaisuuteen saapui hienosti pukeutuneita rouvashenkilöiäa monet korkokengissä.

Musiikki soi kovalla ja tunnelma oli odottava. Osanottajille jaettiin valkoiset T-paidat, joissa oli edessä sinisella teksti "Programme Un Menage-Une Poubelle ja selkapuolella Pou laproperte du cadrede vie".  Kaksi tuntia istuimme ja odotimme kunnes totesimme Minna Maijan kanssa et nyt riittää. Me poistumme, mutta paikallisen pomomme Babacarin  oli istuttava odottamassa. Rauvat olivat ostaneet roskikset 2500 CFA/kpl ja kotitalouksilta perittiin sama hinta. Oliko hyvantekeväisyytäkö?. Viimein klo 19 oli ministeri  saapunut nelja tuntia myohässä.. Tuli kuulema puhelu. Moneenkohan puheluun senegalilainen ministeri ehtii vastata työpäivän aikana. Miten joku ministeri  voi piitää kansaa pilkkanaan ja minkälaisen tyydytyksen hän saa vallastaan ihmisiin.

Kävin Yoffissa ja ihastuin kauniiseen koskemattomaan ja suhteellisen puhtaaseen hiekarantaan, johon Atlantin aallot löyvät rauhallisina maininkeina. Sanoin yhdelle paikalliselle, etta te senegalilaiset olisitte tosi rikkaita, kun rakentaisitte tuonne rannalle hotelleja, opettelisitte hiukan englantia ja toisitte turismin maahanne. Hän sanoi, ettaä se ei ole niin yksinkertaista. Rannat omistaa kalastajaheimo tai heidan setänsä, enonsa tai tätinsä. Sinne ei rakenneta. Senegalilla on 700 km hiekkarantaa, muttaa sitä ei voida hyodyntää. Kerralla loppuisi maassa vallitseva valtava tyottömyys, kun matkailu toisi työpaikkoja..

Aikaisemmin mainittu tilaisuus koulussa jäi lähtöpäivääni. Se oli jo sovittu edelliseksi päiväksi, mutta yllättäen
kuoli nuori alle kolmekymppinen biologian opettaja pääsiäissunnuntaina. Senegalissa hautajaiset pidetään mahdollisimman pian, minkä ymmärtää, koska ei  ole sellaisia jäähdyttömiä ruumiiden säilyttämiseksi kuin meillä Suomessa. Hautajaiset olivat tiistaina ja koko koulu oli suljettuna.Opettaja,eli kuin pappi, teki töitä ja opetti hyvin, vei oppilaansa retkelle kaukaiseen kylään. Päivän päätteeksi hän meni kylään järjestämään ottamiaan kuvia. Opettajaa puri käärme. Ei ollut vastamyrkkyä eikä mahdollisuutta saada häntä pikaisesti hoitoon.

Menimme kouluun Hannan ja Minna Maijan kanssa. Siellä rehtori ojensi meille, Hannalle ja minulle diplomit työstämme. En oikein arvosta tätä ranskalaista tapaa. Olisin mieluummin nähnyt jonkun recommendation-letter tyyppisen ilmaisun siitä, mitä ja miten olen tehnyt. Tämä on niitä kulttuurien välisiä eroja. Lopuksi meille tarjottiin soft drinkkejä. Kuvassa vasemmalle "Kebe", Hanna Modou, meikäläinen, Minna Maija ja rehtori.

Luin juuri lopuksi puolalaisen sotakirjeenvaihtajan Ryszarrd Kapuscinnskin kirjoittaman kirjan "Ebenpuu".. Kirja kertoo Afrikan eri valtioiden kolonialismin jälkeisestä ajasta aina 1950-luvulta vuoteen 2002. Kirjoittaja kertoo henkilökohtaisesti ihmisten elämästä, tavoista, historiasta ja muutoksesta. Minun olisi pitänyt lukea kirja jo ennen Senegaliin tuloani. Kirjasta on löytynyt vastaus moniin kysymyksiini.. Olen monesta asiasta samaa mieltä kirjailijan kanssa. Kirjailija kertoo ihmisten jatkuvasta nälästä, jota en oletosin havainnut täällä Grand Yoffissa.  Tietenkin piilevänä sitä voi olla vieläkin yhtä hyvin Senegalissa kuin muissakin Afrikan valtioissa.Kirjam lopussa todetaan, että eurooppalainen kulttuuri on varustanut huonosti tällaisiin tutkimusmatkoihin toisten maailmojen ja kulttuurien syvyyksiin.Kulttuurien ongelma oli, että niiden ensimmäiset keskinäiset yhteydenpitäjät olivat rosvot, usein lukutaidottomat palkkasoturt, onnenonkijat, rikolliset, orjakauppiaat jne. Kansojen välisten yhteyksien perusvire, niiden vakiotyyppi ja yleinen ilmapiiri oli satojen vuosien ajan tämän sekalaisen ja ahneen kansainväalisen roskasakin määrittelemä. Näiden kokemusten seurauksena kulttuurit eivät juurikaan pyrkineet  tutustumaan, lähentymaan tai limittymään toisiinsa, vaan päinvastoin alkoivat suhtautua toisiinsa vihamielisesti tai välinpitämättömästi. Kulttuurien väliset suhteet jäivät moukkien monopoliksi ja juuri sen vuoksi ne muodostuivat niin huonoksi. Ihmisten välisiä suhteita alettiin säädella kaikkein alkukantaisimpien kuten ihonvärin perusteella. Rasismista tuli ideologia. Kirjailija kuvaa eurooppalaisten kielien puutetta ilmaista kasvi- ja eläinkunnan nimiä, mutta myös kuvata ihmisen psyykkeä, afrikkalaisen ihmissen uskontoa ja mentaliteettia. Kirja päättyy hauskaan kuvaukseen norsun vierailusta joulujuhlissa Tansaniassa. Eräs läsnäolija sanoi, että Afrikan henki oli ottanut norsun hahmon.  Kuulin eilen hiukan samantyyppisen tarinan tienrakentamisesta vuoristoon, jossa oli käärmeita. Tietä vastustettiin, koska pelättiin käärmeiden kostoa. Toisaalta, jos olisin lukenut em. kirjan aikaisemmin, en olisi pohtinut asioita itse vaan omaksunut kirjailijan näkemykset sellaisinaan.

 

Matkatavarana toin kymmenen matkalaulullista kokemuksia ja muistoja, lähes 400 digikuvaa ja pieniä matkamuistoja.
Senegalissa viettämäni aika, hyväntekeväisyystyö ja kulttuurillinen kokemus ovat niin positiivisia elämyksiä, että olisin valmis taas ensi lumien tullessa lähtemään jonnekin muuannekin uusiin seikkailuihin. Tuleeko uusi blogi jää nähtäväksi.

Oli tullut aika lähteä kotia kohtia ja mukaani lentokentälle tulivat saattamaan Hanna ja Nogei. Babacar jäii   rukoilemaan moskeijaan.